Eihän me koskaan erota?

En tiädä miks joskus oon ollu niin typerän yksinkertanen että oon esittäny tollasen kyssärin molemmille miehille mitä oon rakastanu? Miks sellasta vois koskaan luvata? Ja miten en jo ekan kerran jälkeen tajunnu jättää sitä kysymystä kysymättä? Luulinko että jos esitän toiveen tähdelle ja kuiskaan sen hiljaa ääneen niin kaikki typerimmätkin toivomukset kävis toteen? Ja mitä sitten olis tapahtunu jos se oliskin käyny toteen? Se olis kamalaa ajatella että saisit toivoa sen toiveen kerran ja sitten se toive toteutuis, etkä koskaan vois muuttaa sitä. Ja jos mä olisin toiveen esittäny mun lapseni isän kohdalla, voi luaja! Luulen että siitä loppuelämästä olis tullu hurmaava joukkoitsemurha.

Lapsena jo oppii että vaikka kuinka toivois jotain niin harvemmin ne toiveet toteutuu. Muistan miten menin iltaisin lapsena nukkumaan, toivoin paljon kaikkee ja paljon kaikilta. Yks mun lemppari toivomuksista oli sellanen barbi mikä oli joku pianoismalli jostain kuningattaresta, en tosin tiänny että ketä se oli. Olihan se kaunis nukke. Pyysin sitä barbia hammaskeijulta, rukoilin sitä jumalalta ja kirjotin joulupukille jo alkuvuodesta kirjeen ettei se vaan aattona unohtais sitä mulle tuada. No niinku arvatakkin saattaa niin ei se pukkikaan tuanu just sitä barbia minkä piäni Jutta halusi.

Pääsin aika hyvin yli siitä pettymyksestä, vaikkakin nyt miätin että onko se sittenkin jääny kaihertaan enemmänkin kun se on niin tuoreessa muistissa mun lapsuuteni muistelmissa??

No kuitenkin, sitten muistan miten salaa toivoin samoilta hepuilta, niin keijulta, ku pukiltakin myöskin jumalalta että mun isä tulis takas kotiin. Ei se kyllä koskaan tullu sekään. En kyllä ihan täysin ymmärrä miks halusin sen takas kotiin, enhän mä ollu sitä juur kauheesti nähnykkä. Sillon tällön se kävi. Muistan elävästi kun se tuli mun synttäreille, täytin muistaakseni kaheksan, sain siltä kortin missä toivotettiin onnea 5-vuotiaalle ja lahjan... Voitte kuvitella miten toivoin että mun täydellinen isi olis tuonu sen barbin mistä aina unelmoin sydän verta itkien... Joo paketissa oli kyllä "barbi", Tai oikeestaan se oli golffaava Ken.

Sitten kun pääsin ohi tästä "Isä takaisin kotiin" vaiheesta, niin mulle tuli unelmia. Niin hassunhauskoja mustavalkoisilla lapsensilmillä nähtyjä unelmia. Kun olen kaksikymmentä minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika, olen kuitenkin siihen mennessä jo opiskellut lääkäriksi ja mahdollisesti erikoistunut lapsiin, pelastan ihmisiä työkseni, minulla on komea rikas mies joka vie minut ja lapset veneellä ajelulle aina joka sunnuntai. Minulla on koira ja kodinhoitaja. Asun kartanossa. Minulla on mersu.

Tälläsiä piäniä vaatimattomia unelmia. Mitähän se pikku Jutta sanois nyt jos sille tultais kertoon pala tätä sen tulevaisuutta? Jutta, Jutta, Jutta... Älä turhaa unelmoi, koska susta tulee koulutukseton, kaupankassalla työskentelevä yksinhuoltaja ja asut vuokralla piänessä kaksiossa, eikä sulla todellakaan tule koskaan olemaan varaa mersuun. :D

Varmaan sillä "eihän me koskaan erota" kyssärilläkin on juurensa jossain lapsuudessa? Kattelen kokoajan vierestä sitä miten ihmiset hiipuu pikkuhiljaa eron partaalle. Enkä ymmärrä miks tollasen kysymyksen esittämin saa mut näkeen itseni ihan lapsena? Ei kai oo olemassa mitään voimaa mikä takais sen että voi luvata että ei koskaan erota?? Jos olis niin miks olis mahdollistettu avioerot? Asumuserot? Erot ku erot? Niin ja oikeesti, tiädän että en oo ainoo joka ton kysymyksen on esittäny miehelleen tai naiselleen. Ihmiset herätkää, älkää edes söpöimmissä söpöilyissänne kysykö noin järkyttävän typeriä!!! Jos se toinen vastaa ei me koskaan erota, niin SINÄ ja MINÄ ja me kaikki tiädetään että SE vastaaja todennäkösesti valehtelee!